Surun käsittelyvaiheet ja hyvästien jättö

Hetki on mennyt edellisestä kirjoituksestani. Syitä siihen löytyy monia enkä lähde niitä tähän erittelemään sen kummemmin. Paitsi yhden niistä; sen joka on kaikkein suurin. Ja se on meidän rakkaista rakkaimman pienen kissan poismeno, joka jätti jälkeensä hyvin suuren tyhjiön. Olen huomannut, että kaikki eivät pysty ymmärtämään sitä, miten isolta ja raskaalta asialta lemmikin poismeno voi tuntua. Mielestäni he eivät silloin tiedä, miten paljon kiintymystä, rakkautta ja sielujen yhteistä eloa voi saada eläimen ja ihmisen välille ja tämän ystävän menettäminen tuntuu siltä, kuin sydän yritettäisiin repiä irti rinnasta ja hengittäminen tuntuu raskaalta. Ja miksi kirjoitan siitä tänne blogiin? Monestakin eri syystä. Ensimmäinen tarkoitus on saada purettua omaa ahdistusta, oppia käsittelemään menetys ja fibron kannalta keksiä ne keinot selvitä eteenpäin. Tässä siis tarina omasta surun käsittelemisestäni. Toivottavasti tekstini ei kuullosta liian kylmältä ja analyyttiselta. Itse koen helpotusta olooni, kun saan  tietoa, mikä selittää tuntemukset ja olotilani. Tietämällä miksi reagoin niin kuin reagoin auttaa minua pääsemään surun käsittelyssä pikkuhiljaa eteenpäin.

Tazi on ollut osa meidän perhettä ihan pennusta saakka, kun se pienen pienenä pallerona haettiin kotiin kesällä 2003. Pieni raidallinen tiikeri sai nimensä Tazza-kaakaon mukaisesti ja vuosien saatossa nimi lyheni Taziksi. Luonteeltaan Tazi oli arka ja pelokas, mutta luottamuksen ansaittua siitä tuli todella lämmin ja herttainen kissa, joka vanhemmiten kapusi syliin hakemaan huomiota. Mitään sairauksia ei hänellä koskaan ollut vaan aina ollut iloinen ja virtaa riittänyt. Kaikki päättyi sitten liian varhain äkilliseen sairaskohtaukseen. Tazi olisi keväällä täyttänyt 12 vuotta, mutta ei ehtinyt näkemään vuosipäiväänsä. Tazi ja meidän toinen kissa Nemo olivat minun vanhempieni luona hoidossa tämän tapahtuessa ja suru-uutisen kuulin puhelimen välityksellä. Eläinlääkärin mukaan kyseessä oli aivoverenvuoto eikä asialle pystynyt tekemään mitään. Onneksi Tazi sai nukahtaa ikiuneensa äitini sylissä eikä sen tarvinnut olla yksin. Itse olen todella harmissani ja surullinen, kun en ollut paikan päällä enkä saanut sanoa hyvästejä.

Ensimmäiset reaktiot suruun olivat epäusko ja epävarmuus. Onko tämä totta? Ehkä Tazi ei olekaan poissa vaan se oli jokin väärinkäsitys? En olisi halunnut uskoa sen olevan totta vaan olevan joku huono vitsi. Koko asian kieltäminen kävi jatkuvasti mielessä, ei meidän perheelle voi tapahtua tällaista. Ne ensimmäiset päivät tapahtuman jälkeen olivat ne kaikkein raskaimmat. Jalat pettivät alta, sydän takoi rinnassa ja kyyneet valuivat solkenaan ja olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Tämä olotila kuuluu surun ensimmäiseen vaiheeseen eli sokkivaiheeseen. Ihmiset kokevat tämän vaiheen eri tavalla ja itselläni tämä vaihe oli kuvatun kaltainen. Yllättävää kyllä, niin fibrosäryt eivät äityneet pahoiksi, mutta huomasin muita oireita elimistössä. Ruoka ei maistunut, en pystynyt nukkumaan vaan säpsähtelin jatkuvasti hereille ja lopulta uni vain jäi tulematta. Ja vaikka fibro itsessään ei ärtynyt pahaksi, niin kipuja oli silti sormien nivelissä ja selässä sekä hartioissa. Itkemisestä johtuva päänsärky ja migreeni seurasivat usean päivän mukana. Sen lisäksi aloin saamaan paniikki- ja ahdistuskohtauksia, joihin minulla on aikaisemmin ollut taipumusta. Onneksi osaan tunnistaa paniikkikohtauksen oireet, joten sen hoitaminen oli helpompaa eikä oireisiin liittyvä kuolemanpelko käynyt ylitsepääsemättömäksi. Yksin en kuitenkaan saanut kohtausta aisoihin vaan tarvitsin siihen avopuolisoni tiukan, mutta silti hellän halauksen ja lohdutuksen. Suru täytyy surra ja se kuuluu olennaisesti surun käsittelyprosessiin.

Pahimman järkytyksen jälkeen mieli alkoi pikkuhiljaa ymmärtämään asiaa, ja että tapahtuneelle asialle ei enää voinut tehdä mitään. Mieli alkoi käymään asiaa läpi uudestaan ja uudestaan ja näin sieluni silmin puhelimessa kuvaillut tapahtumat Tazin viimeisistä hetkistä. Äitini sanat kummittelivat mielessäni moneen kertaan ja kuulen sanat vieläkin selvästi muistallessani tapahtumaa. Tätä surun käsittelyvaihetta kuvaillaan reaktiovaiheeksi, jolloin ymmärrys tapahtuneesta tulee todeksi. Huomasin myös olevani vihainen vuorotellen kaikille ihmisille ja asioille ja ennen kaikkea vihainen Tazin kohtalosta ja miten isolta vääryydeltä se tuntui. Viha kuuluu osaksi surutyötä, mutta tärkeintä on kuitenkin ymmärtää asia ja löytää selviytymiskeino sen vihan ylitse. Tunsin myös suurta vihaa siitä, kun ihmiset vähättelivät lemmikin menettämistä tai kohauttivat vain harteitaan toteamalla lemmikkien tulevan ja menevän. He eivät todellakaan ymmärrä, miten tärkeitä lemmikit voivat olla.

Välillä on ollut ajanjaksoja, jolloin vihan jälkeen alkoi uusi sokkivaihe ja pusertava suru kävi koko kehon läpi ja tunteet menivät laidasta laitaan. Kaikkialla tuli eteen asioita, sanoja, tapahtumia, ajatuksia ja kuvia, jotka muistuttivat tapahtuneesta. Viha ja suru olivat kaksi voimakkainta tunnetta, mitä itse koin. Tässä vaiheessa unettomuus alkoi jo tuntumaan ja jouduin turvautumaan lääkkeisiin saadakseni edes jotenkin nukuttua. Lääke, joka on määrätty minulla fibromyalgian oireisiin, on auttanut minua nukkumaan paremmin, mutta olin juuri pääsemässä sen säännöllisestä käytöstä eroon. Nyt minun oli pakko turvautua siihen melatoniinin lisäksi, sillä en saanut nukuttua ilman niitä.

Halusin tehdä jotain konkreettista suruni eteen, varsinkin kun olimme eri puolella Suomea tapahtumahetkellä. Kävimme ostamassa kauniin enkelilyhdyn, jonka pidimme palamassa lumikinoksen päällä. Kynttilän sytyttäminen sai uudelleen aikaan kyyneltulvan, mutta se tuntui silti oikealta teolta ja auttoi käsittelemään asiaa taas askeleen eteenpäin. Kynttilän kautta pystyi lähettämään jäähyväiset taivaalle ja haluaisin uskoa, että taivaalle syttyi yksi tähti lisää loistamaan. Kirjoitin Tazille runon, jossa annoin jäähyväiseni.

Sweet dreams, my little love. 

Sweet dreams, my little star.

You'll always have a place in our hearts. 

Rest in peace, my little friend. 

Never be afraid again.

Sweet dreams, my little love. 

You're always our special one. 

Sweet dreams, my little angel.

♥ ♥ ♥

Tazza 23.4.2003 - 13.2.2015

Tästä alkoi surun käsittelyvaihe, jolloin pohdin menetystä ja sen aiheuttamaaa isoa lovea sydämessä ja elämässä. Tunteet menivät laidasta laitaan ja edelleen viha ja suru olivat voimakkaimmat tunteet, mutta niiden lisäksi esiintyi uupumusta ja alakuloa. Välillä oli jopa hetkia, jolloin mieli oli iloisempi ja jaksoi hymyilläkin, mutta seuraavassa hetkessä tapahtui uusi romahdus. Itse koin, että iloisuus oli väärin Tazia kohtaan ja se tuntui hetken aikaa painostavalta. Mutta täytyi kuitenkin muistaa, että vaikka hetkittäin oli parempi olla, ei se tarkoita ettenkö olisi unohtanut Tazia tai saanut surutyötäni loppuun. Seuraava rankka hetki oli, kun kävimme vanhempieni luona hakemassa Nemon sekä Tazin tavarat. Sydäntä puristi nähdä tyhjä kantokoppa ja kädet melkein tärisi, kun laitoin kopan kasaan ja säilöin sen pussiin matkan ajaksi. Kissojen harjassa oli näkyvissä raidallisiä karvoja, jotka saivat jälleen kyyneet valumaan pitkin poskia. Pienen pienetkin asiat tuntuivat surullisilta. Itketti, ahdisti ja rintaa puristi.

Tätä kirjoittaessani tapahtumasta on kulunut reilu kaksi viikkoa ja edelleen asiat pyörivät mielessäni enkä pysty käsittelemään asiaa kunnolla. Väsymys, uupumus ja suru vaikuttavat jo arkipäiviini ja työssä käyminen tuntuu välillä raskaalta huonosti nukuttujen öiden takia. Ennen kuin tämä kaikki kuluttaa minut loppuun, päätin tehdä asialle jotain. Ensimmäinen niistä oli tämän blogitekstin kirjoittaminen. Huomaan pahimman sokin menneen jo ohi, vaikka suru välillä raastaa sydäntä ja tuntuu ettei hengitys kulje. Välillä on todella vaikea päästää irti ja haluaisin tehdä kaikkeni, jotta voisin siirtää kelloa taaksepäin. Ihmettelen itsekin, miten voimakkaasti olen reagoinut tähän tilanteeseen, mutta ehkä se kuvastaa menetetyn elämän arvoa. Kyyneleet kohoavat silmiinini edelleen, mutta aion itkeä niin paljon kuin surun käsittely vaatii. Vanha sananlaskukin toteaa, että aika parantaa haavat ja siihen uskon tässäkin tapauksessa.

Viimeisenä käsittelyvaiheena surussa onkin sopeutumisvaihe, jossa tasapaino menetyksen ja elämän välille syntyy ja elämä jatkuu menetyksestä huolimatta ja mitään unohtamatta. Odotan, että voimat palautuvat ja mieli kohenee, mutta en pidä kiirettä sen kanssa vaan haluan surra rauhassa ja niin kauan kuin siltä tuntuu. En ole menettänyt aikaisemmin ketään niin läheistä, että se olisi sattunut sydämeen näin paljon. Ainoa isovanhempi, jonka tapasin, kuoli minun ollessani niin pieni eikä siitä ajasta ole jäänyt paljoa mieleen. Tazi oli meille kaikille todella tärkeä ja meistä jokainen suree meneteystä, jonka hänen kuolemansa toi mukanaan.

Aloin eilen etsimään tietoa surusta ja surun käsittelystä ja hämmästyin suuresti miten paljon oma käsittelyprosessini vastasi löydettyjä tietoja. Löytämällä selityksen reagoimilleni asioille ymmärsin asioita vähän uudessa mittakaavassa. Asioiden käsitteleminen psykologian kannalta avartaa omia käsityksiä tapahtuneesta ja auttaa ymmärtämään koetut asiat ihan uudesta näkökulmasta. Jokaisella on varmasti omat tapansa suhtautua suruun ja miten haluaa sen käsitellä ja tämä on vain minun esimerkkini asiasta. Olen tunteiltani ollut aina herkkä ja sen takia tämä varmasti tuntuu niin raskaalta. Olen myös analyyttinen ihminen, joten haluan etsiä loogisemmalta kuulostavat ratkaisut ymmärtääkseni kokonaiskuvan. Asiasta kirjoittaminen tuntuu kuin terapialta ja saan samalla kerrottua myös omia ajatuksiani, joita en välttämättä muuten tulisi sanoneeksi ääneen. Ehkä joku tämän luettua ymmärtää myös asiaa minun näkökulmastani.

Olen kiitollinen, että niin moni tuttu ja läheinen on ottanut osaa meidän suruumme ja uskon Tazin vaikuttaneen kaikkiin henkilöihin, joiden kanssa oli tekemisissä ja pääsi tutustumaan kunnolla. Äidilleni toivon paljon lämpimiä ajatuksia, jotta hänkin jaksaa eteenpäin tapahtumista huolimatta. Isälleni kiitos käytännön asioiden hoitamisesta, itse en olisi siihen kyennyt. Nyt Tazille on valittuna vaalea uurna, jossa hän saa tehdä viimeisen matkansa kotiin. Avopuolisolleni annan ison halauksen ja yhdessä me selvitään tästä menetyksestä. Nemokin suri menetettyä kaveriaan ja aina äänessä oleva kissa oli ihan hiljainen, lopetti syömisen, oli apean näköinen ja nukkui koko ajan. Itselleni Tazista oli suuri hyöty, sillä yhdessä olemme selvinneet monesta pahasta asiasta ja lohduttaneet toinen toista, kun toinen on ollut pirstaleina. Hyvinä päivinä muistimme toisia ja nämä hetket tulen muistamaan aina. Meidän perheestä on nyt yksi poissa, mutta muistot säilyvät ikuisesti.

Nuku rauhassa ystäväni ♥

Lähteet:
Potilaan lääkärilehti: Mitä suru on?
Hyvä terveys: Surusta selviää sittenkin